Tunteilua (1.7-2.7.2010)

1.7.2010

3 kuukautta on mennyt. Miten ihmeessä aika hujahtaa kun sitä ei mieti.?Silloin kun toivoo, että se menisi nopeasti, niin se matelee meritähden lailla. Jos ajan pystyisi hidastamaan, niin olisin tehnyt sen jo heti ensimmäisen kuukauden jälkeen. Tänään oli tosiaan ihan viimenen päivä INK:ssa. Olin jo aikasemmin luvannut laittaa viimeisenä päivänä sareen päälle. Ja niin tein. Tänään oli läksiäiset ja sattumoisin lääkärien päivä(en tiedä onko samanlainen kun hoitajien päivä, toisaalta täällä on paljon sellasta mitä ei koskaan tule ymmärtämään...). Leikkurin väki ja lekurit kokoontui lekurien lepohuoneeseen. Siellä oli 2 suklaakakkua ja me tuotiin Päivin kanssa Haldiramista ostettuja paikallisia makeisia. Pojat ja tytöt toi lisää syötävää ja juotavaa huoneeseen. Haikea olo. Juomien aikana minua pyydettiin kertomaan kokemuksistani Kolkatassa ja INK:ssa ja Päiviltä kysyttiin mikä on ollut parasta ja mikä huonointa Kolkatassa. Tämän jälkeen Päivi ja P. Bishnu "korkkasi" ensimmäisen lääkäripäiväkakun ja toisen kakun "korkkasi" Martin ja Soma. Haikea olo. Kuvia otettiin kaikista. NAPS... NAPS... NAPS... Syötiin ja juteltiin ja kyseltiin tuleeko ikävä. Kun kakut ja muut herkut oli nautittu oli aika lähteä. Haikea olo. Ei siinä voinut mitään muuta kun tirauttaa muutama kyynel vaikka kuinka yritin pidätellä. En halunnut itkeä. Joku kuitenkin antoi periksi. Itkin. "Nyt luulette, että olen erittäin pehmo". "Arvasihan sen, että kovan ulkokuoren alta paljastuu herkkä ihminen vaikka kuinka sitä yrittää peitellä" a la Niraj. Oma väki halusi vielä ottaa kuvia. Kaikki yhdessä, pojat ja minä, tytöt ja minä. En halunnut, että tämä loppuu vielä. Olisin voinut jäädä vähän pidempään. Tuntuu, että ei ollut tarpeeksi aikaa tehdä mitä olisi pitänyt tehdä. Oliko tämä tarpeeksi? Oliko tästä mitään hyötyä? Mitä oikeastaan ehdin tehdä? Olisiko vielä pitänyt tehdä jotain? Miten olisin vielä voinut auttaa? Toivoin, että sairaala menestyy. Toivon todella, että kaikki mitä ollaan saatu aikaseksi ei ollut turhaan. Toivon, että joku oppi jotain. Minä ainakin opin paljon kolmen kuukauden aikana. Mitään en ole menettänyt. Tekisin saman uudestaan jos vain saisin mahdollisuuden. Kiitos.

Lisää Kolkatan villistä menosta (a la Elsberi) voi lukea täältä : http://lostinkolkata.blogspot.com/

2.7.2010
Kolkata, lentokenttä.

Tämä päivä on ollut pakkaamista, Marmoripalatsia ja itkemistä. Kolmen kuukauden aika ehtii ostella yhtä sun toista, ehkä vähän liikaakin. Pakkaaminen meni suhteellisen hyvin ja suurimman osan vaatteista jätin pyhättöön ja annoin Elsberille joitakin tavaroita, käyttötavaroita. Päiviltä taisi myös jäädä muutama paita pyhättöön. Kirjauduimme ulos (Päivi kirjautu kokonaan ja minä sain jättää tavarat vielä huoneeseen klo. 17. asti). Sitten suuntasimme Marmori palatsiin. Mielenkiintoinen paikka. Valkoinen iso rakennut keskellä hälinää ja kaaosta. Rauhallinen iso piha, oma pieni eläintarha ja taide aarteita. Sitten minä suuntasin takaisin pyhättöön tunniksi. Haikea olo. Kun Vijay tuli hakemaan minut kentälle niin itku tuli. Tätä paikkaa tulee ikävä. Näitä ihmisiä tulee ikävä. Ihmisiä on jo ikävä. Matkalla kentälle sain puhelun leikkurista. Toby soitti. Halusi toivottaa hyvää matkaa ja pyysi tulemaan takaisin mahdollisimman pian. Juttelin Shatabdin kanssa hetken. Toivotti myös hyvää matkaa ja sanoi ikävöivänsä. Puhelusta ei meinannut tulla mitään kun hän alkoi itkemään. Puhelun päätyttyä koko loppu matka meni itkien. Kentälle päästyä oli jo kaamea päänsärky itkemisestä. Kentällä sain sitten puhelin Manjulta. Juuri kun luulin, että itkeminen loppui tähän. Sanoin Manjulle suoraan, että olen itkenyt koko päivän, joten hän nopeasti toivotti hyvää matkaa ja sanoin lähettäväni hänelle sähköpostia kun pääsen kotiin. Hanat auki uudestaan kentällä. Pelkkää itkua koko päivä. Ei tämä näin pitänyt loppua. Takaisin on kyllä päästävä. Vaikka kaikki tämä on ollut hermoja raastava, niin ei tässä ole kuitenkaan voinut välttyä kyyneliltä kun joutuu lähtemään. Rankkaa tämmöinen touhu. JA kone on myöhässä. Koskaan ei saisi ääneen sanoa mitään.Varsinkaan Intiassa.

Kotiin...

Lähtö on erittäin lähellä. Enää 2 päivää. Huomenna olisi ehkä mahdollisesti varmaan acusticus. Mutta sitähän ei pysty vielä varmaksi sanomaan onko se vai ei. Eli ehkämahdollisestivarmaaneivoitietää-leikkaus. Jos huomenna ei operoida niin me pidetään Päivin kanssa läksiäiset sairaalan 9. kerroksessa. Kakkua, paikallisia herkkuja, chaita ja kaikkea mitä muuta voidaan keksiä ja mitä ihmiset mahdollisesti syö. Jos on leikkaus niin me pidetään sama homma lekureiden kansliassa.
Käväsin leikkurissa juttelemassa Manjun kanssa. Manju sano, että hänellä tulee ikävä. Turhaan tässä valehtelemaan. Ikävä tulee kaikkia joiden kanssa on tehny hommia. Jotain hyvää tässäkin paikassa on.

Ikävä.

Rehellisyys.

Vaikeeta sanoa, että kyllä tämä tästä. Täällä sitä ei nimittäin tiedä. Tuntuu tosiaan siltä, että kaikki romahtaa tai on hiuksen varassa. Kaikki on lähdössä. Kukaan ei halua työskennellä paikassa missä mikään ei toimi, mitään ei saada, henkilökunta ei osaa mitään. Leikkuriin olen suhteellisen tyytyväinen, vaikka paljon vielä jää tekemättä. Mutta ongelmat eivät kuitenkaan siihen lopu. Vaikka siellä osataan jotenkin toimia järkevästi ja vaikka on väännetty protokollat kaikesta mahdollisesta (sain edes jotain valmiiksi viimeviikolla), silti mikään ei toimi. Tuntuu pahalta lähteä. Ammatillisessa mielessä vai henk.koht. mutta pahalta tuntuu.

Korttitalo

Olipa kerran Patakunkku, joka oli yksi kulma kortti korttitalossa. Korttitalossa Patakunkku oli saanut muut kortit suostumaan toiseen kerrokseen. Kaikki näytti menevän hyvin ja Patakunkku jopa pyysi toisesta korttipakasta lisää apua. Toisesta korttipakasta tuli 4 korttia apuun rakentamaan kolmatta kerrosta. Kun kortit pääsi omille paikoilleen, Patakunkku ei huomasi, että osa korteista luhistui keskeltä. Eivät enää jaksaneet. Patakunkku yritti kannatella toista ja kolmatta kerrosta. Toisesta kerroksesta alkoi kortit luhistumaan. Kolmannessa kerroksessa 4 korttia yritti parhaansa saada toisen kerroksen takaisin, mutta turhaan. Toisesta kerroksesta oli jo aika monta korttia luhistunut. Yksi kortti vielä tuli apuun mutta ei siitäkään ollut kauheesti hyötyä kun Patakunkku ei tykännyt uuden kortin tavasta toimia. Muut Patakunkun kortit alkoi käydä kärsimättömäksi eivätkä tykänneet viidestä uudesta kortista. Kaikki mitä viisi korttia yritti saada aikaan Patakunkku tyrmäsi ja halusi kaiken uusiksi. Viisi kortti alkoi pikkuhiljaa luopumaan ajatuksesta saada neljättä kerrosta valmiiksi. Patakunkku ei ollu tyytyväinen mihinkään. Korttitalo alkoi luhistumaan kortti kerrallaan.

Mielivaltasta...

Ihan käsittämätöntä. Jostain kumman syystä nyt kaikki muutos on pahasta. Kaikki mitä yritetään saada aikaan on huono idea ja jonkun (lue. Proffa) on pakko protestoida. Mielivaltasia päätöksiä tehdään ja sitten oletetaan, että kaikki on hyvin ja kaikki toimii! Nyt kun on lähdössä niin korttilinna kaatuu päälle...

Muutoksia...

Sitä ei oikein itse enää huomaa mitä kaikkea on tapahtunut sairaalassa. Muutoksia on tapahtunut oikein urakalla. Uuden toimarin johdosta asiat on pikkuhiljaa alkanut rullaamaan ja ongelmia tulee aina vähemmän ja vähemmän. Leikkurissa ollaan myös alettu toimimaan. Manju on ottanut ihan uuden asenteen, pojat oppii, ongelmatytöistä yksi on lähtenyt ja toinen ei enää aiheuta pään vaivaa kun ei saa tukea mistään. Eilen tuli outo olo kun kävin katsomassa miten leikkurissa pärjätään ja huomasin, että siellä asiat meni suhteellisen hyvin (lukuun ottamatta varsinaista leikkausta joka ei kuitenkaan mennyt parhaalla mahdollisella tavalla. Jees-mies aka Dr. Bishnu oli asialla). Sali oli järjestyksessä. Kukaan ei juossut päättömänä sinne ja tänne. Asiat jollain tavalla toimi, vaikka en itse en ollut salissa koko päivää. Toivottavasti hommmat jatkuu samalla tavalla kolmen viikon päästä.

Ajatuksia

Mitään ei kannata koskaan myöntää. Ei varsinkaan sitä jos haluaa jäädä ja jos tuntee olonsa kotoisaksi. Mitään en myönnä.
Viimesiä tosiaan viedään. Viimeiset ärhentelyt ja viimeiset turhautumiset. Olen aikaa sitten siirtänyt kaiken vastuun Manjulle. Olen sanonut hänelle, että hänen tulee jatkaa mitä ollaan yhdessä aloitettu. Yhteistyö on ihananaa silloin kun se toimii. Viikoja on mennyt ja päätä on hakattu seinään jo niin paljon, että mikään ei tunnu enää missään. Viimeviikolla päästiin pois Kolkatasta. Pääsi hengähtämään. Kuitenkin oli koti-ikävä, ei niinkään suomeen vaan takaisin Kolkataan. Pelottavaa. En halua, että tämä loppuu. En halua ajatella koko asiaa. Toki osa minusta haluaa takaisin kotiin, takaisin järjestykseen, takaisin loogisuuteen, takaisin paikkaan missä kaikki toimii ongelmitta. Osa minusta kuitenkin haluaa jäädä kaaokseen, epäjärjestykseen, paikkaan missä mikään ei ole yksinkertaista. En usko, että pystyisin työskentelemään tässä ympäristössä ilman että tulisin hulluksi, mutta hetkeksi voisi kuitenkin jäädä. Vaikka kuukausi lisää tai kaksi.