Tunteilua (1.7-2.7.2010)

1.7.2010

3 kuukautta on mennyt. Miten ihmeessä aika hujahtaa kun sitä ei mieti.?Silloin kun toivoo, että se menisi nopeasti, niin se matelee meritähden lailla. Jos ajan pystyisi hidastamaan, niin olisin tehnyt sen jo heti ensimmäisen kuukauden jälkeen. Tänään oli tosiaan ihan viimenen päivä INK:ssa. Olin jo aikasemmin luvannut laittaa viimeisenä päivänä sareen päälle. Ja niin tein. Tänään oli läksiäiset ja sattumoisin lääkärien päivä(en tiedä onko samanlainen kun hoitajien päivä, toisaalta täällä on paljon sellasta mitä ei koskaan tule ymmärtämään...). Leikkurin väki ja lekurit kokoontui lekurien lepohuoneeseen. Siellä oli 2 suklaakakkua ja me tuotiin Päivin kanssa Haldiramista ostettuja paikallisia makeisia. Pojat ja tytöt toi lisää syötävää ja juotavaa huoneeseen. Haikea olo. Juomien aikana minua pyydettiin kertomaan kokemuksistani Kolkatassa ja INK:ssa ja Päiviltä kysyttiin mikä on ollut parasta ja mikä huonointa Kolkatassa. Tämän jälkeen Päivi ja P. Bishnu "korkkasi" ensimmäisen lääkäripäiväkakun ja toisen kakun "korkkasi" Martin ja Soma. Haikea olo. Kuvia otettiin kaikista. NAPS... NAPS... NAPS... Syötiin ja juteltiin ja kyseltiin tuleeko ikävä. Kun kakut ja muut herkut oli nautittu oli aika lähteä. Haikea olo. Ei siinä voinut mitään muuta kun tirauttaa muutama kyynel vaikka kuinka yritin pidätellä. En halunnut itkeä. Joku kuitenkin antoi periksi. Itkin. "Nyt luulette, että olen erittäin pehmo". "Arvasihan sen, että kovan ulkokuoren alta paljastuu herkkä ihminen vaikka kuinka sitä yrittää peitellä" a la Niraj. Oma väki halusi vielä ottaa kuvia. Kaikki yhdessä, pojat ja minä, tytöt ja minä. En halunnut, että tämä loppuu vielä. Olisin voinut jäädä vähän pidempään. Tuntuu, että ei ollut tarpeeksi aikaa tehdä mitä olisi pitänyt tehdä. Oliko tämä tarpeeksi? Oliko tästä mitään hyötyä? Mitä oikeastaan ehdin tehdä? Olisiko vielä pitänyt tehdä jotain? Miten olisin vielä voinut auttaa? Toivoin, että sairaala menestyy. Toivon todella, että kaikki mitä ollaan saatu aikaseksi ei ollut turhaan. Toivon, että joku oppi jotain. Minä ainakin opin paljon kolmen kuukauden aikana. Mitään en ole menettänyt. Tekisin saman uudestaan jos vain saisin mahdollisuuden. Kiitos.

Lisää Kolkatan villistä menosta (a la Elsberi) voi lukea täältä : http://lostinkolkata.blogspot.com/

2.7.2010
Kolkata, lentokenttä.

Tämä päivä on ollut pakkaamista, Marmoripalatsia ja itkemistä. Kolmen kuukauden aika ehtii ostella yhtä sun toista, ehkä vähän liikaakin. Pakkaaminen meni suhteellisen hyvin ja suurimman osan vaatteista jätin pyhättöön ja annoin Elsberille joitakin tavaroita, käyttötavaroita. Päiviltä taisi myös jäädä muutama paita pyhättöön. Kirjauduimme ulos (Päivi kirjautu kokonaan ja minä sain jättää tavarat vielä huoneeseen klo. 17. asti). Sitten suuntasimme Marmori palatsiin. Mielenkiintoinen paikka. Valkoinen iso rakennut keskellä hälinää ja kaaosta. Rauhallinen iso piha, oma pieni eläintarha ja taide aarteita. Sitten minä suuntasin takaisin pyhättöön tunniksi. Haikea olo. Kun Vijay tuli hakemaan minut kentälle niin itku tuli. Tätä paikkaa tulee ikävä. Näitä ihmisiä tulee ikävä. Ihmisiä on jo ikävä. Matkalla kentälle sain puhelun leikkurista. Toby soitti. Halusi toivottaa hyvää matkaa ja pyysi tulemaan takaisin mahdollisimman pian. Juttelin Shatabdin kanssa hetken. Toivotti myös hyvää matkaa ja sanoi ikävöivänsä. Puhelusta ei meinannut tulla mitään kun hän alkoi itkemään. Puhelun päätyttyä koko loppu matka meni itkien. Kentälle päästyä oli jo kaamea päänsärky itkemisestä. Kentällä sain sitten puhelin Manjulta. Juuri kun luulin, että itkeminen loppui tähän. Sanoin Manjulle suoraan, että olen itkenyt koko päivän, joten hän nopeasti toivotti hyvää matkaa ja sanoin lähettäväni hänelle sähköpostia kun pääsen kotiin. Hanat auki uudestaan kentällä. Pelkkää itkua koko päivä. Ei tämä näin pitänyt loppua. Takaisin on kyllä päästävä. Vaikka kaikki tämä on ollut hermoja raastava, niin ei tässä ole kuitenkaan voinut välttyä kyyneliltä kun joutuu lähtemään. Rankkaa tämmöinen touhu. JA kone on myöhässä. Koskaan ei saisi ääneen sanoa mitään.Varsinkaan Intiassa.

Kotiin...

Lähtö on erittäin lähellä. Enää 2 päivää. Huomenna olisi ehkä mahdollisesti varmaan acusticus. Mutta sitähän ei pysty vielä varmaksi sanomaan onko se vai ei. Eli ehkämahdollisestivarmaaneivoitietää-leikkaus. Jos huomenna ei operoida niin me pidetään Päivin kanssa läksiäiset sairaalan 9. kerroksessa. Kakkua, paikallisia herkkuja, chaita ja kaikkea mitä muuta voidaan keksiä ja mitä ihmiset mahdollisesti syö. Jos on leikkaus niin me pidetään sama homma lekureiden kansliassa.
Käväsin leikkurissa juttelemassa Manjun kanssa. Manju sano, että hänellä tulee ikävä. Turhaan tässä valehtelemaan. Ikävä tulee kaikkia joiden kanssa on tehny hommia. Jotain hyvää tässäkin paikassa on.

Ikävä.

Rehellisyys.

Vaikeeta sanoa, että kyllä tämä tästä. Täällä sitä ei nimittäin tiedä. Tuntuu tosiaan siltä, että kaikki romahtaa tai on hiuksen varassa. Kaikki on lähdössä. Kukaan ei halua työskennellä paikassa missä mikään ei toimi, mitään ei saada, henkilökunta ei osaa mitään. Leikkuriin olen suhteellisen tyytyväinen, vaikka paljon vielä jää tekemättä. Mutta ongelmat eivät kuitenkaan siihen lopu. Vaikka siellä osataan jotenkin toimia järkevästi ja vaikka on väännetty protokollat kaikesta mahdollisesta (sain edes jotain valmiiksi viimeviikolla), silti mikään ei toimi. Tuntuu pahalta lähteä. Ammatillisessa mielessä vai henk.koht. mutta pahalta tuntuu.

Korttitalo

Olipa kerran Patakunkku, joka oli yksi kulma kortti korttitalossa. Korttitalossa Patakunkku oli saanut muut kortit suostumaan toiseen kerrokseen. Kaikki näytti menevän hyvin ja Patakunkku jopa pyysi toisesta korttipakasta lisää apua. Toisesta korttipakasta tuli 4 korttia apuun rakentamaan kolmatta kerrosta. Kun kortit pääsi omille paikoilleen, Patakunkku ei huomasi, että osa korteista luhistui keskeltä. Eivät enää jaksaneet. Patakunkku yritti kannatella toista ja kolmatta kerrosta. Toisesta kerroksesta alkoi kortit luhistumaan. Kolmannessa kerroksessa 4 korttia yritti parhaansa saada toisen kerroksen takaisin, mutta turhaan. Toisesta kerroksesta oli jo aika monta korttia luhistunut. Yksi kortti vielä tuli apuun mutta ei siitäkään ollut kauheesti hyötyä kun Patakunkku ei tykännyt uuden kortin tavasta toimia. Muut Patakunkun kortit alkoi käydä kärsimättömäksi eivätkä tykänneet viidestä uudesta kortista. Kaikki mitä viisi korttia yritti saada aikaan Patakunkku tyrmäsi ja halusi kaiken uusiksi. Viisi kortti alkoi pikkuhiljaa luopumaan ajatuksesta saada neljättä kerrosta valmiiksi. Patakunkku ei ollu tyytyväinen mihinkään. Korttitalo alkoi luhistumaan kortti kerrallaan.

Mielivaltasta...

Ihan käsittämätöntä. Jostain kumman syystä nyt kaikki muutos on pahasta. Kaikki mitä yritetään saada aikaan on huono idea ja jonkun (lue. Proffa) on pakko protestoida. Mielivaltasia päätöksiä tehdään ja sitten oletetaan, että kaikki on hyvin ja kaikki toimii! Nyt kun on lähdössä niin korttilinna kaatuu päälle...

Muutoksia...

Sitä ei oikein itse enää huomaa mitä kaikkea on tapahtunut sairaalassa. Muutoksia on tapahtunut oikein urakalla. Uuden toimarin johdosta asiat on pikkuhiljaa alkanut rullaamaan ja ongelmia tulee aina vähemmän ja vähemmän. Leikkurissa ollaan myös alettu toimimaan. Manju on ottanut ihan uuden asenteen, pojat oppii, ongelmatytöistä yksi on lähtenyt ja toinen ei enää aiheuta pään vaivaa kun ei saa tukea mistään. Eilen tuli outo olo kun kävin katsomassa miten leikkurissa pärjätään ja huomasin, että siellä asiat meni suhteellisen hyvin (lukuun ottamatta varsinaista leikkausta joka ei kuitenkaan mennyt parhaalla mahdollisella tavalla. Jees-mies aka Dr. Bishnu oli asialla). Sali oli järjestyksessä. Kukaan ei juossut päättömänä sinne ja tänne. Asiat jollain tavalla toimi, vaikka en itse en ollut salissa koko päivää. Toivottavasti hommmat jatkuu samalla tavalla kolmen viikon päästä.

Ajatuksia

Mitään ei kannata koskaan myöntää. Ei varsinkaan sitä jos haluaa jäädä ja jos tuntee olonsa kotoisaksi. Mitään en myönnä.
Viimesiä tosiaan viedään. Viimeiset ärhentelyt ja viimeiset turhautumiset. Olen aikaa sitten siirtänyt kaiken vastuun Manjulle. Olen sanonut hänelle, että hänen tulee jatkaa mitä ollaan yhdessä aloitettu. Yhteistyö on ihananaa silloin kun se toimii. Viikoja on mennyt ja päätä on hakattu seinään jo niin paljon, että mikään ei tunnu enää missään. Viimeviikolla päästiin pois Kolkatasta. Pääsi hengähtämään. Kuitenkin oli koti-ikävä, ei niinkään suomeen vaan takaisin Kolkataan. Pelottavaa. En halua, että tämä loppuu. En halua ajatella koko asiaa. Toki osa minusta haluaa takaisin kotiin, takaisin järjestykseen, takaisin loogisuuteen, takaisin paikkaan missä kaikki toimii ongelmitta. Osa minusta kuitenkin haluaa jäädä kaaokseen, epäjärjestykseen, paikkaan missä mikään ei ole yksinkertaista. En usko, että pystyisin työskentelemään tässä ympäristössä ilman että tulisin hulluksi, mutta hetkeksi voisi kuitenkin jäädä. Vaikka kuukausi lisää tai kaksi.

Hymy!

Tänään oli erittäin hyvä päivä. On ihanaa kun kaikki onnistuu mutkattomasti. Kommunikaatio toimii. Pojat tekee todella hyvää työtä. Kaikki onnistuu. Ei ole mitään huutamisen aihetta. Ihana päivä. Elämä hymyilee.

Kilisee kilisee kulkuset...

Ihastuttava Asis Bhattacharya oli suunnitellut leikkauksensa tänään oikein hyvin, skipatakseni kaikki turha löpinä, hän oli jättänyt potilaan kulkuset omituisen järkyttävän mekaanisen hökötyksen väliin. Eikä siinä vielä kaikki. Kaupanpäälle hän vielä kiristi omituista järkyttävää mekaanista hökötystä niin, että potilaan kulkuset todellakin jäivät pahasti puristuksiin. Manju huomasi tilanteen ja huomautti asiasta kirurgille. No, hän sitten päätti syyttä kaikkia jotka sattui leikkurissa sillä hetkellä olemaan (onneksi en edes hengittänyt leikurin suuntaan tänään). Kirurgi päätti sitten ilmoittaa asiasta toimitusjohtajalle ja ylihoitajalle ja kaikille mahdollisille ihmisille, että leikkurissa on erittäin epäpätevää henkilökuntaa töissä kun eivät osaa edes huolehtia siitä miten potilaan kulkuset on.

Kaikkea sitä kuulee...

Tunteita?

Ensin on "Hei, tästä tulee hyvä päivä"-tunne. Hetken päästä on "Kyllä tämä tästä"-tunne, jota seuraa "Miten tätä jaksaa"-tunne. Siitä vielä päästään "Mä haluan kotiin"-tunteeseen ja päivä yleensä päättyy "Mä otan junan ja lähen reissaan"-tunteeseen tai "ARGH!"-tunteeseen. Onko keinoja miten pääsisi "Wohoo"-tunteeseen?

Viikko ilman pisteitä.

Tapahtumat eivät ole kronologisessa järjestyksessä
Negatiivista:
- Manju lähti
- Minustako osastonhoitaja?
- 8-vuotias tyttö siirtyi toiseen sairaalaan (toivottavasti... paha murtuma jalassa, vanhemmilla ei ollut varaa leikkaukseen)
- yhteen otto paikallisen anestesialääkärin kanssa (hän on "vastuussa" leikkurista)
- 3 leikkausta yhden päivän aikana
- 3 immeistä kipeänä juuri sinä päivänä kun on 3 leikkausta
- epävoito
- tuleeko tästä oikeesti mitään?
- Mikä ihmeen "advisori"?

Positiivista:
- Manju tuli takaisin
- En ole enää osaston hoitaja :D!
- 16-vuotias poika sai pitää raajansa
- asioiden selvittely anestesialääkärin kanssa
- Leikkuriin oma varauslista
- Manju ottaa tiukemman otteen omasta osastostaan :D
- potilas halusi, että vain Martin leikkaa hänet (ihan oikeia OMA potilas) :D
- Lehdistötilaisuus
- hyvin toipunut 4-vuotias Moya-moya lapsi
- Paketti ;)
- Floatel (muistutti ruotsinlaivaa)
- loistavaa ruokaa
- Outo toimitusjohtaja (sormet täyttä kultasormuksia)
- vielä oudompi toimitusjohtajan vaimo (pitää miehen kurissa, joka on täällä aika epätavallista)
- Elsberi tuli takaisin :D
- Shoppailua ;)
- Kyllä tästä jotain tulee!

Hätä ei ole tämän näköinen. Se on pieni, pyöreä ja punainen.

Omaksi helpotuksekseni Manju tuli takaisin. Hän sanoi, että Proffa oli soittanut hänelle ja pyytänyt hänet takaisin. Manju sanoi myös tunteneensa syyllisyyttä mitä oli minulle luvannut ja sitten lähtenyt. Hän lupasi, että yrittää olla täällä ainakin siihen asti kunnes minä lähden, siis JOS aisiat eivät suju. Lupasin Manjulle, että saamme asiat järjestettyä yhdessä. Oli kyllä ihanaa nähdä hänet aamulla leikkurissa. Helpotus minulle. Ei tarvitse ottaa vastuuta kaikesta yksin. Ei minun eikä Manjun.


Selma, en ole siis osastonhoitaja vaan Proffa on nimittänyt minut "advisoriksi". Sanoi, että olen Manjun pomo ja jos leikkurissa ilmenee ongelmia niin minä joudun ne ratkaisemaan. Eli en siis enää tiedä onko hätä pieni, pyöreä ja punainen.

Ollako vai eikö olla?

Nyt se sitten tapahtui. Sisar Manju otti ja lähti. Hän otti lopputilin sanaakaan sanomatta kenellekään, ei ollut sanonut edes Proffalle saatikka ylihoitajalle. Tänään kun Manju ei ilmaantunut töihin yksi tytöistä (Sadabdi) soitti Manjulle jonka mies vastasi puhelimeen. Mies kertoi, että Manju lähti Keralaan, ei muuta. Kysyin Sadabdilta, että oliko hän tietoinen siitä josko Manjulla olisi vapaata. Ei tiennyt. Kysyin tietääkö Minu tästä. Ei tiennyt. Sanoin, että kysyn asiasta Minulta. Lähdimme sitten tarkastamaan klipsit. Yksi pojista(Naiju) käytti tilaisuuden hyväkseen kun Sadabdi lähti hetkeksi huoneesta ja kertoi minulle, että Manju on lähtenyt. Sitten Naiju sanoi, että minä Ja Amit ollaan ainoita heidän lisäksi jotka tietävät asiasta. Manju oli kertonut pojille (Naiju, Harishi, Toby ja Reny) lähdöstään. Manju oli pitkään minulle siitä puhunut ja tietenkin otin asian tosissani ja kerroin Martsalle ja Professorille siitä. En kuitenkaan ajatellut, että hän tekisi näin. Ei ilmesty enää työpaikalle. Tänne on erittäin vaikeeta saada uusi osastonhoitaja ja siihen menee aikaa. Niin ahdistavaa kun se onkin, Martin ja Amit ehdottivat Professorille, että minusta pitäis tehdä osastonhoitaja siihen asti kunnes tilalle löydetään uusi ihminen. Tilanne ei todellakaan ole omalta kannallta mitenkään houkutteleva enkä tosiaankaan uskonut, että minun pitäisi sellainen vastuu ottaa kun tänne tulen. Luulin, että saan tehdä omat hommani niin hyvin kun pystyn ja todellisuus on kuitenkin jotain ihan muuta. Olen alusta asti joutunut kamppailemaan asioiden kanssa joita en olisi edes suomessa ajatellut. Ja nyt joudun ottamaan vielä isomman palan kakusta ja pakottaa se kurkusta alas. Miten tässä näin kävi? En ollut valmistautunut kaikkeen tähän.

Ongelmia paratiisissa?

On se kumma kun toisen ihmisen kanssa ei tule toimeen niin se ei muutu miksikään. Vaikka kuinka yrittää olla ystävällinen niin jotain pientä jää kuitenkin hampaanrakoon eikä siitä pääse millään eroon. Hämmästyksekseni tein havainnon itsestäni, minussa piilee pieni masokisti. Luulin, että en tekisi sitä uudelleen, mutta se vaan tapahtui. Se lipsahti. Tuli "puun takaa". Otin siis jälleen yhteen minun lempi kirurgin kanssa. Tällä kertaa menin sanomaan vastalauseen aneurysmaklipseistä. Hän halusi, että ne laitetaan valmiiksi klipsiasettajiin (huom! duura ei ollut tässä vaiheessa vielä edes auki), minä tietenkin vastustin tätä ajatusta ja ilmaisin sen mahdollisimman ystävällisellä tavalla mitä itsestäni sain irti (lue. olin aidosti ystävällinen). Vastalause oli seuraavanlainen: "Jos klipsejä pitää auki pitkään ne "löystyvät" eivätkä mene kiinni enää kunnolla". Hänen vastaus minun vastalauseeseen oli seuraavanlainen: "Neiti, minä otan huomioon sinun ehdotuksen, mutta teen kuitenkin niin miten olen tehnyt jo pitkään". Huomioi sana "ehdotus". Se mitä sanoin ei ollut ehdotus. Hänelle se kuitenkin kuulosti siltä. Vastasin hänelle: "Se ei ollut ehdotus vaan faktaa. No eipähän ole minun rahoja mitä heitetään hukkaan". Champa laittoi väliaikaiset klipsit asettajiin (asettajissa on lukko ja duura ei edelleenkään ollut auki!) ja minä pudistin päätä pettymyksen merkkinä (täällä pään pyörittely suuntaan sun toiseen tulkitaan aina positiivisena asiana). Väliaikaisetklipsit ehtivät olla asettajissa n.10min auki. Tämän seurauksena 2 väliaikaista klipsiä jouduttiin heittämään pois kun ne eivät sulkeutuneet kunnolla. Lähdin leikkaussalista hetkeksi tuulettumaan. Menin juttelemaan toimitusjohtajan kanssa klipsien käytöstä. Hän välitti viesti Professorille. Itse en voinut suoraan asiasta mainita Professorille kun hän tietää minun ja Tohtori. Bhattacharyahin molemmin puoleisesta inhosta. Päivi soitti minulle hetkeä myöhemmin ja sanoi, että kirurgi on avannut jo 20 klipsiä (klipsit on erikseen steriloitu kun vielä ei ole klipsitarjotinta. Toivon, että se saadaan mahdollisimman nopeasti ostettua. Yhden klipsitarjottimen malli pitäisi tulla tällä viikolla). Menin takaisin saliin ja huomasin pienen kasan klipsejä jotka törröttivät auki pöydällä. Laskin klipsit (yhteensä 8 auki törröttävää klipsiä, 6 väliaikaista ja 2 pysyvää). Duura oli jo auki mutta skooppia ei ollu otettu vielä käyttöön. Kysyin Tobylta (olen aikaisemmin nimennyt hänet klipsivastaavaksi), että monta klipsiä on pöydällä, hän ei osannut vastata. Kysyin mitä klipseille oli tapahtunut. Hän sanoi niiden jäävän auki kun niitä testattiin asettajissa. Myönnän, että osa klipseistä on huonoja ennen kuin niitä päästään edes käyttämään, mutta sekään ei auta tilannetta jos klipsejä pidetään auki asettajissa useita tunteja. Lähdin uudestaan salista. Mietin miten tämä saadaan hoidettua asiallisesti. Aneurysmaklipsit ovat kaikki lahjoitettuja ja laadusta en menisi takuuseen (Lue. Made In India). Lopulta päätin, että KAIKKI klipsit, jotain olen silmät kierossa järjestänyt ensimmäisinä päivinä, on testattava ja tehtävä raportti kuinkamonta on poistettu viallisuuden vuoksi. Helppoa se ei tule olemaan, sillä klipsejä ON paljon
.
Pakko se on kuitenkin tehdä. Näin saamme selville paljon meillä todellisuudessa on klipsejä, toimivia klipsejä.

Maanantain mielenkiintoinen alku...

Tänään töihin kahdeksan jälkeen. Ensimmäisenä tietokonehuoneeseen. Sitten leikkuriin katsomaan mikä siellä on meno. Ei mitään. Hoitajat ovat paikalla eivätkä tee mitään kun ei ole leikkauksia. Viimeviikolla suunniteltiin hoitajien päivää (Florence Nightingalen syntymäpäivää) jota olisi tarkoitus viettää 12.5. Tänään saimme tietää, että kaikki tämä on epävarmaa kun lupaa ei välttämättä saada uudelta toimitusjohtajalta. Tästä kaikesta oltiin jo kuitenkin puhuttu ja sovittu viimeviikolla. Mikään ei ole yksinkertaista. Jos jotain sovitaan niin siitä vielä neuvotellaan viikko ja jos silloin päästään yhteisymmärrykseen niin tämänkin jälkeen jostain pitää päästä jankkaamaan ja kaikki tämä alkaa taas alusta. Kukaan ei vaadi mitään. Kaikki tuntuu olevan vapaaehtoista. Mitään sanktioita ei tule mistään.
Täällä aika on vain sana. Sille ei ole merkitystä. Se on täytesana jota käytetään täällä samalla tavalla kun suomessa käytetään "niin kun" ja "ööö" kun ei keksitä mitään muuta sanottavaa. Aika. Time. Ei arvoa. Mielenkiintoista, eikö?

Ötökkä, Belur Math ja Dakshineshwar.

Sähköt poissa kuuteen asti pyhätössä ja Päivi viilettää Oberoi-hotellissa altaan äärellä. Noh mutta aamu sai mielinkiintoisen alun. Olen tähän asti avannut ikkunaverhot kun aurinko valaisee mukavasti huoneen, ei tarvitse käyttää valoja. Tänään koin aikamoisen yllätyksen kun avasin ikkunaverhot normaaliin tapaan. Verhon kätköistä ilmestyi musta ökkömönkiäinen .
Tämän lähemmäs en uskaltanut mennä joten piti ottaa kuva täydellä zoomilla. Kun olin lähdössä niin menin respaan ilmoittamaan isosta ökkömönkiäisestä joka möllötti verhojen taipeissa.

Oltiin jo edellisenä päivänä sovittu Päivin ja Jakon kanssa, että sunnuntaina Belur Mathiin (6km Kalkutan ulkopuolella, Ramakrishnan "temppeli") ja Dakshineshwariin (8km Kalkutan ulkopuolella, Rani Rashmonin perustama temppeli Kalille jossa Ramakrishna toimi pappina kun kukaan muu ei sinne suostunut menemään. Rani Rashmoni oli alhaisesta kastista). Päivi ja Jako oli tilannut ilmastoidun auton hotellilta, joka tuli hakemaan minut klo.7.45. Ihanaa oli istahtaa ilmastoituun autooon tällaisella helteellä. Sitten menimme hakemaan Päivin ja Jakon hotellilta ja suunnattiin Belur Mathiin. Melkein tunti meni matkaan, mutta ilmastoidussa autossa se ei tunnu pahalta. Kun päästiin määränpäähän, iski todellisuus vasten kasvoja ja hiki alkoi virrata vuolaana selkää pitkin. Hyvä puoli tässä on se, että paikalliset hikolee yhtä paljon. Belur Math oli aivan upea paikka Hooghly-joen (yksi Gangesin haaroista) varrella.


Sieltä sitten suuntasimme veneellä Dakshineshwariin






Siellä oli paljon enemmän ihmisiä kun Belur Mathissa. Heti kun päästiin maihin, vanha nainen päätti siunata minut ja Päivin ja sitten lähdimme kävelemään Kalin temppeliä kohti. Kengät jouduttiin ottamaan pois ennen kuin pääsimme edes temppelialueelle. Ja nyt on pakko mainita, että kun aurinko alkaa porottamaan klo.6 niin maa on aika kuuma jo klo.10. Ei ollut mitenkään miellyttävää yrittää päästä temppelialueella olevalle matolle, emmekä me olleet ainoita jotka kärsivät. Visiitti itse temppelissä oli erittäin nopeaa. Näimme pienen vilauksen Kalista tai Kalin profiilista. Kali oli ympäröity portein ja portin sisäpuolella oli miehiä jotka sitten siunasivat vierailla olevat kukat. Meillä ei tietenkään ollut mitään mukana joten annoimme raha ja vastineeksi saimme perinteisen Bengoli-herkun ja sitten käteenti annettiin kaunis lootus.
Päätimme myös piipahtaa yhdessä Shivan temppelissä. Siinä ei ollut kauheesti ihmettelemistä. Pieni koppi jonka kesekllä oli vesilähde ja kolmipäinen käärme. Kun on nähnyt yhden Shivan temppelin on nähnyt loput 11 temppeliä. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi ja päätimme lähteä. Kuski oli odottamassa Dakshineshwarissa. Matka kotiin oli pitkä, mutta edelleen ilmastoidussa autossa on aina hyvä istua.

Kun päästin kotiin kävin kysymässä, että jokos ökkömönkiäinen on hoidettu. Vastaus oli hyvin lyhyt, "kun menimme huoneeseen emme nähneet siellä mitään, mutta käy tarkistamassa ja tule sanomaan jos se on vielä siellä" . Menin huoneeseeni, otin sanomalehden ja yritin sillä sörkkiä verhoja. Ökkömönkiäinen imestyi uudelleen verhojen kätköistä ja minä hyppäsin useamman metrin pois verhojen luota ja karkasin takaisin respaan. Hymy kasvoilla ja tärisevin käsin pidin avaimiani ja sanoin, että siellä se vielä on. He tekivät puhelun ja hetken päästä paikalle ilmestyi yksi siivoojista (my hero) joka sitten tuli katsomaan missä ökkömönkiäinen on. Ei kestänyt montaa minuuttia kun hän sitten lätkäisi ötökän hengiltä. Kysyin häneltä mikä ötökkä se mahtoi olla ja hän vastasi Bengoliksi takaisin, että ötökkä on myrkyllinen ja aiheuttaa kovan päänsäryn jos ötökkä pääsee pistämään (en toki ymmärrä Bengolia, mutta eleistä sain kaiken tämän selville). Hän sitten lisäsi, että kolmesta pistosta menee tajuttomaksi. Tämä ei tietenkään helpottanut oloani ja sydän hakkasi vielä kovempaa vaikka ökkömönkiäinen oli listitty. Tämä ötökkä on kuitenkin viettänyt aikansa verhoissa joita minä olen vedellyt edes takaisin. Kyttäilin koko illan verhoja josko sieltä löytyisi lisää yllätyksiä. Ei ole helppoa olla maassa jossa ökkömönkiäiset ovat 3 kertaa isompia suomalaisiin verrattuna.

Viikko lyhyesti ja ytimmekkäästi?

Tunnen olevani rikkinäinen levy joka toistaa itseään loputtomiin. Vamraan kaikilla meillä on sama tunne. Joka kerta saa sanoa samat asiat uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaa... Olettamus on, että toinen oppii kun pari kertaa on jotain sanonut ja näyttänyt samaan aikaan. Täällä ei voi olettaa mitään eikä kannata olettaa. Mitään ei tapahdu ellei itse tee. Kukaan ei kuule ellei korota ääntä. Kukaan ei näe ellei itse osoita.
Turhautuneisuus vaan kasvaa nyt kun Proffa on Englannissa. Mitään ei tapahdu. Joka aamu aikaisin töihin odottelemaan. Odottelemaan mitä? Ei mitään, koska mitään ei tapahdu. Kun kissa on poissa hiiret hyppii pöydällä.

Vaikka ihmiset täällä on turhauttavia on heissä myös paljon hyviäkin puolia. Leikkuriporukka on jostain syystä pyrähtänyt eloon.

Voin ainakin olla ylpeä omista pojista, jotka haluavat oppia ja ovat innoissaan uusista asioista.

Jotain on sentään opittu ilman rikkinäistä levyä.

Nyt takaisin odottelemaan ei mitään ja suunnittelemaan.

Lauantai vapaa... sunnuntai vapaa?

Kaksi peräkkäistä päivää vapaata. Uskomatonta. No niin on. Sitä ei nimittäin koskaan tule tapahtumaan. lauantai oli onneksi vapaa, mutta sunnuntaina jouduttiin sitten töihin. Otettiin sitten ihan vallan biopsia. Kaikki tämä kun omaiset halusivat, että se tehdään. Oltaisiin jouduttu tekemään se jo lauantaina mutta omaiset eivät silloin tienneet mitä he haluavat tehdä. Aivan älytöntä edelleen tämä touhu. Kun päästiin sairaalaan vastassa oli pimeä lekkuri. Sähköt oli pois. Ilmastointi ei toiminut. Ovet lukossa. 2 hoitajaa oli "päivystämässä". Siis 2 hoitajaa pimeässä ilman ilmastointia ja salien ovet lukossa. Tästä se homma etenee. Tai niin sitä ainakin luulee. Saatiin sali sentään valmiiksi ennen kun potilas tuli sisälle. Tehtiin kaikki meidän tavalla! Leikkauksen jälkeen haluttiin viedä potilas CT:hen. Sehän ei tietenkään ollut yksinkertaista. Siellä ei tietenkään ollut henkilökuntaa, joten heidät soitettiin kotoa sairaalaan. Happisäiliöt pihisi tyhjyyttä ja ventilaattori ei toiminut kun paineilmaa ei ollut (joku fiksu ihminen oli kytkenyt sen pois päältä). Mikään ei siis toiminut, eikä mikään sujunut ongelmitta. Joku tässä on, että asiat ei vaan mene näille ihmisille perille. En tiedä johtuuko kaikki tämä siitä, että he EIVÄT OSAA ENGLANTIA. Olettamus oli, että täällä olisi ollut edes jonkun verran kielitaitoisia ihmisiä, mutta ei. Minullekin yksi instruhoitaja puhuu osittain Bengoliksi ja siitä sitten pitää selvittää, että mitä hän haluaa.

Elämän pieniä iloja: vettä tulee kun saavista, salamat valaisee taivaan ja ukkonen jyrisee niin, että lattia värisee jalkojen alla.

Näin meillä vietetään vapaapäivät.

Viikko paketissa jo nyt...

Tämä viikko päättyy tähän. Ei tarvitse huomenna tulla töihin kun on WAPPU! Tai siis May-Day! Vallan 2 päivää vapaata putkeen. Ihme on tapahtunut. Tiistain piti olla kans vapaa yleisen lakon takia, mutta jollain ilveellä Proffa sai järjestettyä leikkauksen juuri sille päivälle jonka sitten Martin teki. Kyyti oli mitä hauskin. Päästiin Ambulanssin kyydillä ajelemaan tyhjiä katuja pitkin sairaalaan.


Tiistai oli muutenkin unelma päivä. Tehtiin leikkaus jonka jälkeen päästiin lähtemään ajoissa kotiin. Joka päivä ollaan kotiin päästy seitsemän jälestä vaikka ollaan lähtövalmiudessa jo neljältä. Täällä alkaa toiminta illasta :P.

Päivät menee nopeasti ja muutosta on näkyvissä ainakin leikkurissa. En tiedä johtuuko tämä kaikista avautumisista vai mistä, mutta ihmiset vihdoinkin kuuntelee mitä heille sanotaan. Olen jo toisen kerran saanut kuulla, että olen hyvä opettaja. Epäilen. Professori on kuulemma näin kuullut uusilta instruhoitajilta ja kokeneemmatkin hoitajat ovat sitä mieltä. Kuulemma.

Eilen oli mielenkiintoinen päivä. Proffa oli järjestänyt pienet pippalot Royal Calcutta Golf Clubilla (sai iskettyä 3 kärpästä yhdellä iskulla). Näissä pippaloissa hän halusi esitellä uuden Administraattorin ja meidät (kuukauden jälkeen) ja samalla pitää pienet läksiäiset kun Proffa suuntaa takaisin Englantiin vaimonsa luokse 10 päiväksi. Noh, matka clubille oli jotain uskomatonta. Ensimmäinen taksi ei suostunut viemään meitä sinne kun sinne on "pitkä matka" jouduttiin siis ottamaan toinen taksi. Toinen taksi eksyi ja kysyimme neuvoa paikalliselta pojalta. Pääsimme perille. Kaiken tämän melun ja kaaoksen keskeltä löytyy uskomattoman hiljaisia ja kauniita paikkoja. (Kuvia ei ole kyseisestä paikasta, enkä tiedä onko enää mitään mahdollisuutta saada kuvia paikasa kun clubi on suljettu ulkopuolisilta). Mutta siis perille päästiin ja meidät ohjattiin juhlapaikalle. Paikalla oli kaikki neurokirurgit ja muutama instruhoitaja ja anestesialekurit ja muuta neuron väkeä. Immeisiä oli paikalla n. 20. Jälleen olin tehnyt virhearvioinnin kun päätin laittaa sarin päälle. Kun astuimme ovesta sisään kaikki kirurgit hämmästelivät ja kummastelivat ja miettivät miten olin onnistunut saamaan sarin päälle. Se oli kyllä aikamoinen katseen-kääntäjä-sari :P. Intialaiset on aika kieroja. Ulkoakuori antaa ymmärtää jotain aivan muuta mitä nämä immeiset oikeasti on. Yksi meikäläisen suosikki kirurgeista oli aika kivassa nousussa kun päästiin clubille :D. Aivan ihana.

Mutta nyt Wapun Wiettoon Wiinasten kanssa. ;)

Hyvää Wappua kaikille!

Oi voi...

Menen leikkuriin klo. 9. Kysyn onko leikkauksia tänään, vastaus: "kyllä". Kysyn mitä leikataan, vastaus: "craniotomia". Ok. Sen enenmpää ei kerrottu. Kysyin monelta potilas mahdollisesti tulee, vastaus: "ehkä klo.10". Selma. Salissa mitään ei ollu valmiina. Kello on 10 ja 4 vuotias poika parkuu hissien luona kun hoitajat syö aamiaista. Menen potilaan luo ja kysyn hoitajilta miksi mitään ei ole valmiina jos kerta potilas tulee kymmeneltä. Vastausta ei tullut tälläkertaa. Yritän rauhotella poikaa joka vaan parkuu hissien luona. Ennen kun poikaa voidaan siirtää minnekään täytyy vaihtaa sänkyä. Anteeksi mitä? Poika siirretään toiseen sänkyyn ja odotellaan edelleen hissien luona. Sanon yhdelle instruhoitajista, että siirretään potilas heräämöön. Poika siirrettiin heräämöön heti kun isoäiti oli tullut paikalle. Sali on edelleen laittamatta. Suraavaksi kuuluu: "Sinä laittaamaan salia Heti! Sinä pesulle NYT! Sali valmiiski ennen kun potilas kärrätään saliin!" Hämmästyksekseni huomasin, että kaikki tämä tuli omasta suusta, eikä kenenkään muun. Leikkauksen jälkeen uusi avautuminen, tällä kertaa ruohonjuuri-tasolla, ei jumal-tasolla. Avautuminen oli seuraavanlainen:
"Tiedän, että täällä on kokeneita ja uusia hoitajia, mutta meidän on kuitenkin palattava perustasolle. näin ei saada mitään tehtyä. Kun minä pyydän, että joku tekee jotain, halua että se myöskin tehdään heti eikä juosta minnekään muualle. Kaiken on tapahduttava sillä hetkellä eikä hetkeäkään myöhemmin. Ja vielä, mitä ette näe käsissäni? Aivan. Koruja ei ole. Kaikki sormukset, käsikorut ja kellot on otettava pois ennen kun tulette leikkuriin. Puhelimia ei myöskään pidetä taskuissa. Kirurgi ja anestesialääkäri ovat ainoat henkilöt jotka saavat kuljettaa puhelimia taskuissa! Minulla ei ole kun 2kk aikaa saada jotain aikaiseksi ja haluan myöskin nähdä jonkinlaista muutosta ennen kun lähden. Voimmeko sopia, että tästä päivästä lähtien tehdään asiat hieman eritavalla ja kun minä pyydän, että jotain tehdään niin haluan myös että se tehdään. OK?"
Vastaus tähän kaikkeen oli: "Ok"
Toivottavasti tämä kaikki loppuu kun pääsee takaisin kotiin, takaisin töölöön, takaisin ihanan organisoituun ympäristöön missä hommat hoituu ongelmitta. Tämä en ole minä.

Wohooooooo!

Ihanaa!! Tänään pääsin tekemään sitä mitä tänne olin tullut tekemään, ma olla instrumentti :D. Tuli kotoisa olo olla Martinin oikealla puolella mayon poytä edessä ja toinen instrupöytä sivussa. Ei ollu häslinkiä eikä mitään muuta ylimäärästä hälinää missään. Kaikki suju hyvin mallikkaasti. Näissä puitteissa me oltiin tähtiä ;). Alussa jännitti mennä puikkoihin kun ei ollut mitään mitä on tottunut käyttään. Peittelyiden kanssa piti vähän arpoa, mutta sain senkin sitten jollain ilveellä toimimaan. Pakko myöntää, että olen todella ylpeä meidän tiimistä. Näytettiin näille mistä kana pissii :). Nyt on helpottunut ja tyyni olo. Näillä eväillä eteenpäin.

Lauantain saldo

Lauantai oli mielenkiintoinen työpäivä. Aamulla menin leikkuriin jossa ei tapahtunut mitään. Sisar Manju sanoi, että tulossa olisi 1 trepanaatio klo.11. EHKÄ! Kertoi soittaneensa osastolle ja kysyneensä asiasta, osastolta ei voitu sanoa mitään kun leikkaava kirurgi ei ollut käynyt kierrolla. Ajattelin sitten pistäytyä teholla kun leikkurissa ei mitään tehty. Teholla oli kunnon hälinä päällä. Teholle oli otettu vanha rouva joka oli edellisenä päivänä pyörtynyt ja aamulla oli nukkunut erittäin sikeästi. Teholle tullessa rouva oli osittain tajuissaan, ei pystynyt hengittämään ja sydän kävi kierroksilla. Hoitajia teholla oli sillä hetkellä 3, jotka täyttelivät papereita eikä kukaan kiinnittänyt huomiota rouvaan. Anestesialääkäri laittoi artsikkaa ainakin tunnin verran steriilisti pukeutuneena kunnes Päivi meni ja sujautti artsikan muutamassa minuutissa. Kun rouvalle oli kaikki tarvittavat seurantalaitteet kiinnitetty hoitajia ei sen kummemmin enää kiinnostanut. Lopuksi todettiin, että rouvalla oli sydänperäistä vaivaa ja hänet siirrettiin toiseen sairaalaan. Sitten sisälle tuotiin toinen potilas. Meille kerrottiin, että hän on alhaiset paineet, ei muuta. Papereita ei ollut missään, raporttia ei kerrottu kenellekään, kukaan ei tiennyt mitään kun kysyttiin. Jouduttiin Elinan kanssa hoitamaan tämä potilas kahdestaan kunnes joku hoitajista päätti laittaa hänelle tipan. Mitään ei kuitenkaan ollu valmiina. Kanyyli laitettiin sekavan potilaan käteen eikä tippaa ollu letkutettu saatikka missään lähettyvillä. Täysin epäorganisoitunutta toimintaa! Täytyy seuraavan kerran ottaa videota hoitajien toiminnasta, että pystyy näyttämään miten täällä oikeasti tomitaan.
No, kun olin hetken hoitanut potilaita teholla, niin päätimme mennä lounaalle, jonka jälkeen menin leikkuriin katsomaan josko siellä olisi jotain toimintaa. Trepanaatiota oltiin aloittamassa ja kello oli tällöin jo 14! Kyseisen leikkauksen teki eräs paikallinen itseään täynnä oleva ihastuttava kiryrgi, jolla on maailmaa suurempi ego. Kun leikkaus aloitettiin samalla alkoi kirurgin valitus ja vaatimuksia lenteli sinne sun tänne. Mikään ei kelvannut ja hän halusi kaiken juuri sillä sekunnilla. Hänellä oli 2 instrumenttihoitajaa instrumenteissa! He ovat ainoita hoitajia jotka tämä kirurgi hyväksyy hänen instrumentteihinsa ja heidän on aina oltava kahdestaa instrumenteissa! Toinen hoitajista joutui kuitenkin lähtemään kesken leikkauksen kotiin (kun kotimatka kestää yli 2 tuntia) ja tilalle pesi perehdytyksessä oleva poika, jolla ei ole kokemusta neuron leikkurista. Sillä sekunnilla kun poika astui kehiin alkoi seuraava valitus litannia. "Älä koske siihen, älä tee sitä, älä tee tätä, etkö tiedä mikä tämä on, etkö osaa tehdä mitään". Siinä vaiheessa kun kirurgi pyysi luuvahaa eikä poika tiennyt mitä se on, tämä ihastuttava itsekeskeinen ääliö raivosi pojalle ja sano hänelle ettei hän saa koskea mihinkään ja osoitti hänelle missä hänen tulee seistä leikkauksen loppuun asti tekemättä mitään. Sitte alkoi kirurgin vuodatus, "kesken leikkausksen ei opeteta uusia hoitajia. Heidän pitää tietää mitä tehdään ja mitä instrumentteja käytetään leikkauksissa. Minä en tällasita hyväksy. Hoitajan on tiedettävä mitä instrumentteja minä käytän ennen kun hän tulee mukaan leikkaukseen". Tämä oli viimeinen tikki minulle, joten päätin sitten huomauttaa kirurgille tavastaan kohdella hoitajia (lue. otettiin yhteen). En tiedä kuinka fiksua oli mennä sanomaan ihmiselle vastaa, jonka ego on suurempi kun elämä, mutta hyvältä se loppujen lopuksi tuntui :D. Kerroin toki asiasta Martinille, joka oli sitä mieltä, että hyvä kun sanoin. Päivi ja Elina oli myös saanut kuulla minun ja kirurgin sanojen vaihdosta ja molemmat olivat Martinin kanssa samaa mieltä. Onneksi. Martin oli myöhemmin soittanut Professori Senguptalle ja kertonut minun ja Herra Aurinkoisen "keskustelusta". Martin ajatteli, että parempi kertoa Proffalle ennen kuin kuulee asiasta Ruususelta itseltään. Professori oli ymmärtänyt avautumiseni ja sanonut, että Päviänsäteellä on suuri ego, joka ei jää keneltäkään huomaamatta. Ja sitten Proffa oli kehoittanut minua pysymään kaukana Herra Päivänkakkarasta ja kun hän leikkaa niin en menisi samaan saliin. ohoh! Ensimmäinen kerta kun olen ottanut yhteen kirurgin kanssa. Ja toivottavasti myös viimeinen. Aikomus ei kuitenkaan ole vältellä Herra Auringonkukkaa, mutta en myöskään ole niin itsetuhoinen, että menisin vapaaehtoisesti edes samaan huoneeseen hänen kanssaan. Hullu saa olla, mutta ei tyhmä.
Tämä kaaottisen avautumispäivän jälkeen menimme porukalla (- Martin) shoppailemaan South City ostarille ja siitä sitten Martinin ja Elinan luokse muutamalle.

Ainiin, molemmanpuoleinen krooninen subduraali saatiin tehtyä hieman päälle 3 tunnissa. Nopeeta, vai mitä...?

Sunnuntai

Käytiin Päivin kanssa ajelulla sunnuntaina. Otettiin taksi kotoa ja hurautettiin Howrahin Flower markettiin ja siitä sitten Howrahin sillan yli Howrahiin ja sieltä sitte takas Victoria Memorialiin. Siinä oli meidän ensimmäinen vapaapäivä :D.

Ensimmäinen viikko takana... 12 jäljellä...

Huh! On ollu aika raskas ensimmäinen viikko. Ollaan käyty siellä ja täällä, nähty enemmän ja vähemmän tärkeitä ihmisiä, syöty ja hymyilty ja nyökytelty. Tämmönen PR-homma on yllättävän raskasta, varsinki sillon kun ei ole mitään varsinaista suunnitelmaa mihinkään suuntaan, kaikki tehdään vaan koska on pakko mennä sinne ja PAKKO nähdä tämä ja tämä ihminen ja pakko, pakko, pakko. Ollaan sentään leikkurissakin oltu. En ikinä olis kuvitellu, että se on näin kaaottinen. Ihmiset säntää sinne ja tänne. Sitä ja tätä tarvitaan, pitää mennä hakemaan kilometrin päästä työmaan poikki steriilistä varastosta, no ei nyt ihan kilometrin päästä, mutta pitkän matkan päästä kuitenkin. Mikään ei ole järjestetty niin, että asiat olisi helposti saatavissa. Leikkaukset kestävät useita tunteja. Keskiviikkona kun päästiin leikkuriin niin siellä leikattiin SAV. Se oli jotain aivan järkyttävää katsottavaa. mitään ei ollu valmistettu, kaikki tavarat haettiin sitä mukaan mitä tarvittiin avauksen jälkeen. Avauksiin täällä menee yllättävän paljon aikaa, puhumatta nukutuksista. Keskiviikkona salihenkilökunta pääsi kotiin keskiyön paikkeilla, osa instruhoitajista joutui yöpymään hostellissa kun busseja ei enää mennyt. Täällä ei oikein tunnu olevan työaikoja. Sanottiin vaan, että ne hommat mitä pitää tehdä niin tehdään. Leikkauksia ei pystytä siirtämään toiselle päivälle kun potilaan perheellä ei välttämättä varaa maksaa ylimääräsistä päivistä. Kaikki tekemiset katsotaa potilaan kastin mukaan, mitä enemmän pystyy maksamaan sitä enemmän potilaan eteen tehdään töitä. Tällä hetkellä hoidossa ei taida olla ketään niin varakasta, että jonkun vähempiosaise saisi leikattua ilmaiseksi.Noh hommia ainakin riittää kolmeksi kuukaudeksi. Jos hommat ei lähde rullaamaan kunnolla voi olla, että 3kk ei riitä alkuukaan. Onneksi henkilökunta haluaa kehittää sairaalaa ja ovat avoimia ehdotuksille, kuten ollaan mekin. Yhteistyöllä tästä kyllä selvitään :D.

Lisää kuvia/videoita tulossa :D...

Delhi airport

I've been waiting at the airport for my connestion flight to Kolkata. My flight is late about 4 hours. I've slept about the same amount at the plane when I flew to Delhi. I'm tired and really annoyed about the whole thing. The good thing about the airportis that it's full of people. Colourful people with different ethnic backrounds. Airports are always full of life. I like it. It makes me feel safe in a funny way. I'm not nervous at all about this trip. I have no expectation, so there can be no dissapointments.

Anyway, my first day in India started off quite bad, to be honest. I'm hoping that it would get better when time goes by.

My flight to Delhi was ok. I slept most of the flight, but an hour before landing, I woke up and we were flying over the mountains.I saw something absolutely amazing, right under us were snow-topped mountains and there was a city surrounded by the mountains. Every now and then I saw a flash of a bright light. I wasn't sure if I really saw what I saw, I had just woken up. After a while I noticed a huge mass of clouds and I saw the flash again, there was a thunderstorm above the city. I've never seen anything like that before and I thought that it was beautiful. White topped mountains and a sea of light surrounded by darkness. It looked like a painting. So calm despite the lightnings. I fell asleep after that and woke up when we started to land.