Hymy!

Tänään oli erittäin hyvä päivä. On ihanaa kun kaikki onnistuu mutkattomasti. Kommunikaatio toimii. Pojat tekee todella hyvää työtä. Kaikki onnistuu. Ei ole mitään huutamisen aihetta. Ihana päivä. Elämä hymyilee.

Kilisee kilisee kulkuset...

Ihastuttava Asis Bhattacharya oli suunnitellut leikkauksensa tänään oikein hyvin, skipatakseni kaikki turha löpinä, hän oli jättänyt potilaan kulkuset omituisen järkyttävän mekaanisen hökötyksen väliin. Eikä siinä vielä kaikki. Kaupanpäälle hän vielä kiristi omituista järkyttävää mekaanista hökötystä niin, että potilaan kulkuset todellakin jäivät pahasti puristuksiin. Manju huomasi tilanteen ja huomautti asiasta kirurgille. No, hän sitten päätti syyttä kaikkia jotka sattui leikkurissa sillä hetkellä olemaan (onneksi en edes hengittänyt leikurin suuntaan tänään). Kirurgi päätti sitten ilmoittaa asiasta toimitusjohtajalle ja ylihoitajalle ja kaikille mahdollisille ihmisille, että leikkurissa on erittäin epäpätevää henkilökuntaa töissä kun eivät osaa edes huolehtia siitä miten potilaan kulkuset on.

Kaikkea sitä kuulee...

Tunteita?

Ensin on "Hei, tästä tulee hyvä päivä"-tunne. Hetken päästä on "Kyllä tämä tästä"-tunne, jota seuraa "Miten tätä jaksaa"-tunne. Siitä vielä päästään "Mä haluan kotiin"-tunteeseen ja päivä yleensä päättyy "Mä otan junan ja lähen reissaan"-tunteeseen tai "ARGH!"-tunteeseen. Onko keinoja miten pääsisi "Wohoo"-tunteeseen?

Viikko ilman pisteitä.

Tapahtumat eivät ole kronologisessa järjestyksessä
Negatiivista:
- Manju lähti
- Minustako osastonhoitaja?
- 8-vuotias tyttö siirtyi toiseen sairaalaan (toivottavasti... paha murtuma jalassa, vanhemmilla ei ollut varaa leikkaukseen)
- yhteen otto paikallisen anestesialääkärin kanssa (hän on "vastuussa" leikkurista)
- 3 leikkausta yhden päivän aikana
- 3 immeistä kipeänä juuri sinä päivänä kun on 3 leikkausta
- epävoito
- tuleeko tästä oikeesti mitään?
- Mikä ihmeen "advisori"?

Positiivista:
- Manju tuli takaisin
- En ole enää osaston hoitaja :D!
- 16-vuotias poika sai pitää raajansa
- asioiden selvittely anestesialääkärin kanssa
- Leikkuriin oma varauslista
- Manju ottaa tiukemman otteen omasta osastostaan :D
- potilas halusi, että vain Martin leikkaa hänet (ihan oikeia OMA potilas) :D
- Lehdistötilaisuus
- hyvin toipunut 4-vuotias Moya-moya lapsi
- Paketti ;)
- Floatel (muistutti ruotsinlaivaa)
- loistavaa ruokaa
- Outo toimitusjohtaja (sormet täyttä kultasormuksia)
- vielä oudompi toimitusjohtajan vaimo (pitää miehen kurissa, joka on täällä aika epätavallista)
- Elsberi tuli takaisin :D
- Shoppailua ;)
- Kyllä tästä jotain tulee!

Hätä ei ole tämän näköinen. Se on pieni, pyöreä ja punainen.

Omaksi helpotuksekseni Manju tuli takaisin. Hän sanoi, että Proffa oli soittanut hänelle ja pyytänyt hänet takaisin. Manju sanoi myös tunteneensa syyllisyyttä mitä oli minulle luvannut ja sitten lähtenyt. Hän lupasi, että yrittää olla täällä ainakin siihen asti kunnes minä lähden, siis JOS aisiat eivät suju. Lupasin Manjulle, että saamme asiat järjestettyä yhdessä. Oli kyllä ihanaa nähdä hänet aamulla leikkurissa. Helpotus minulle. Ei tarvitse ottaa vastuuta kaikesta yksin. Ei minun eikä Manjun.


Selma, en ole siis osastonhoitaja vaan Proffa on nimittänyt minut "advisoriksi". Sanoi, että olen Manjun pomo ja jos leikkurissa ilmenee ongelmia niin minä joudun ne ratkaisemaan. Eli en siis enää tiedä onko hätä pieni, pyöreä ja punainen.

Ollako vai eikö olla?

Nyt se sitten tapahtui. Sisar Manju otti ja lähti. Hän otti lopputilin sanaakaan sanomatta kenellekään, ei ollut sanonut edes Proffalle saatikka ylihoitajalle. Tänään kun Manju ei ilmaantunut töihin yksi tytöistä (Sadabdi) soitti Manjulle jonka mies vastasi puhelimeen. Mies kertoi, että Manju lähti Keralaan, ei muuta. Kysyin Sadabdilta, että oliko hän tietoinen siitä josko Manjulla olisi vapaata. Ei tiennyt. Kysyin tietääkö Minu tästä. Ei tiennyt. Sanoin, että kysyn asiasta Minulta. Lähdimme sitten tarkastamaan klipsit. Yksi pojista(Naiju) käytti tilaisuuden hyväkseen kun Sadabdi lähti hetkeksi huoneesta ja kertoi minulle, että Manju on lähtenyt. Sitten Naiju sanoi, että minä Ja Amit ollaan ainoita heidän lisäksi jotka tietävät asiasta. Manju oli kertonut pojille (Naiju, Harishi, Toby ja Reny) lähdöstään. Manju oli pitkään minulle siitä puhunut ja tietenkin otin asian tosissani ja kerroin Martsalle ja Professorille siitä. En kuitenkaan ajatellut, että hän tekisi näin. Ei ilmesty enää työpaikalle. Tänne on erittäin vaikeeta saada uusi osastonhoitaja ja siihen menee aikaa. Niin ahdistavaa kun se onkin, Martin ja Amit ehdottivat Professorille, että minusta pitäis tehdä osastonhoitaja siihen asti kunnes tilalle löydetään uusi ihminen. Tilanne ei todellakaan ole omalta kannallta mitenkään houkutteleva enkä tosiaankaan uskonut, että minun pitäisi sellainen vastuu ottaa kun tänne tulen. Luulin, että saan tehdä omat hommani niin hyvin kun pystyn ja todellisuus on kuitenkin jotain ihan muuta. Olen alusta asti joutunut kamppailemaan asioiden kanssa joita en olisi edes suomessa ajatellut. Ja nyt joudun ottamaan vielä isomman palan kakusta ja pakottaa se kurkusta alas. Miten tässä näin kävi? En ollut valmistautunut kaikkeen tähän.

Ongelmia paratiisissa?

On se kumma kun toisen ihmisen kanssa ei tule toimeen niin se ei muutu miksikään. Vaikka kuinka yrittää olla ystävällinen niin jotain pientä jää kuitenkin hampaanrakoon eikä siitä pääse millään eroon. Hämmästyksekseni tein havainnon itsestäni, minussa piilee pieni masokisti. Luulin, että en tekisi sitä uudelleen, mutta se vaan tapahtui. Se lipsahti. Tuli "puun takaa". Otin siis jälleen yhteen minun lempi kirurgin kanssa. Tällä kertaa menin sanomaan vastalauseen aneurysmaklipseistä. Hän halusi, että ne laitetaan valmiiksi klipsiasettajiin (huom! duura ei ollut tässä vaiheessa vielä edes auki), minä tietenkin vastustin tätä ajatusta ja ilmaisin sen mahdollisimman ystävällisellä tavalla mitä itsestäni sain irti (lue. olin aidosti ystävällinen). Vastalause oli seuraavanlainen: "Jos klipsejä pitää auki pitkään ne "löystyvät" eivätkä mene kiinni enää kunnolla". Hänen vastaus minun vastalauseeseen oli seuraavanlainen: "Neiti, minä otan huomioon sinun ehdotuksen, mutta teen kuitenkin niin miten olen tehnyt jo pitkään". Huomioi sana "ehdotus". Se mitä sanoin ei ollut ehdotus. Hänelle se kuitenkin kuulosti siltä. Vastasin hänelle: "Se ei ollut ehdotus vaan faktaa. No eipähän ole minun rahoja mitä heitetään hukkaan". Champa laittoi väliaikaiset klipsit asettajiin (asettajissa on lukko ja duura ei edelleenkään ollut auki!) ja minä pudistin päätä pettymyksen merkkinä (täällä pään pyörittely suuntaan sun toiseen tulkitaan aina positiivisena asiana). Väliaikaisetklipsit ehtivät olla asettajissa n.10min auki. Tämän seurauksena 2 väliaikaista klipsiä jouduttiin heittämään pois kun ne eivät sulkeutuneet kunnolla. Lähdin leikkaussalista hetkeksi tuulettumaan. Menin juttelemaan toimitusjohtajan kanssa klipsien käytöstä. Hän välitti viesti Professorille. Itse en voinut suoraan asiasta mainita Professorille kun hän tietää minun ja Tohtori. Bhattacharyahin molemmin puoleisesta inhosta. Päivi soitti minulle hetkeä myöhemmin ja sanoi, että kirurgi on avannut jo 20 klipsiä (klipsit on erikseen steriloitu kun vielä ei ole klipsitarjotinta. Toivon, että se saadaan mahdollisimman nopeasti ostettua. Yhden klipsitarjottimen malli pitäisi tulla tällä viikolla). Menin takaisin saliin ja huomasin pienen kasan klipsejä jotka törröttivät auki pöydällä. Laskin klipsit (yhteensä 8 auki törröttävää klipsiä, 6 väliaikaista ja 2 pysyvää). Duura oli jo auki mutta skooppia ei ollu otettu vielä käyttöön. Kysyin Tobylta (olen aikaisemmin nimennyt hänet klipsivastaavaksi), että monta klipsiä on pöydällä, hän ei osannut vastata. Kysyin mitä klipseille oli tapahtunut. Hän sanoi niiden jäävän auki kun niitä testattiin asettajissa. Myönnän, että osa klipseistä on huonoja ennen kuin niitä päästään edes käyttämään, mutta sekään ei auta tilannetta jos klipsejä pidetään auki asettajissa useita tunteja. Lähdin uudestaan salista. Mietin miten tämä saadaan hoidettua asiallisesti. Aneurysmaklipsit ovat kaikki lahjoitettuja ja laadusta en menisi takuuseen (Lue. Made In India). Lopulta päätin, että KAIKKI klipsit, jotain olen silmät kierossa järjestänyt ensimmäisinä päivinä, on testattava ja tehtävä raportti kuinkamonta on poistettu viallisuuden vuoksi. Helppoa se ei tule olemaan, sillä klipsejä ON paljon
.
Pakko se on kuitenkin tehdä. Näin saamme selville paljon meillä todellisuudessa on klipsejä, toimivia klipsejä.

Maanantain mielenkiintoinen alku...

Tänään töihin kahdeksan jälkeen. Ensimmäisenä tietokonehuoneeseen. Sitten leikkuriin katsomaan mikä siellä on meno. Ei mitään. Hoitajat ovat paikalla eivätkä tee mitään kun ei ole leikkauksia. Viimeviikolla suunniteltiin hoitajien päivää (Florence Nightingalen syntymäpäivää) jota olisi tarkoitus viettää 12.5. Tänään saimme tietää, että kaikki tämä on epävarmaa kun lupaa ei välttämättä saada uudelta toimitusjohtajalta. Tästä kaikesta oltiin jo kuitenkin puhuttu ja sovittu viimeviikolla. Mikään ei ole yksinkertaista. Jos jotain sovitaan niin siitä vielä neuvotellaan viikko ja jos silloin päästään yhteisymmärrykseen niin tämänkin jälkeen jostain pitää päästä jankkaamaan ja kaikki tämä alkaa taas alusta. Kukaan ei vaadi mitään. Kaikki tuntuu olevan vapaaehtoista. Mitään sanktioita ei tule mistään.
Täällä aika on vain sana. Sille ei ole merkitystä. Se on täytesana jota käytetään täällä samalla tavalla kun suomessa käytetään "niin kun" ja "ööö" kun ei keksitä mitään muuta sanottavaa. Aika. Time. Ei arvoa. Mielenkiintoista, eikö?

Ötökkä, Belur Math ja Dakshineshwar.

Sähköt poissa kuuteen asti pyhätössä ja Päivi viilettää Oberoi-hotellissa altaan äärellä. Noh mutta aamu sai mielinkiintoisen alun. Olen tähän asti avannut ikkunaverhot kun aurinko valaisee mukavasti huoneen, ei tarvitse käyttää valoja. Tänään koin aikamoisen yllätyksen kun avasin ikkunaverhot normaaliin tapaan. Verhon kätköistä ilmestyi musta ökkömönkiäinen .
Tämän lähemmäs en uskaltanut mennä joten piti ottaa kuva täydellä zoomilla. Kun olin lähdössä niin menin respaan ilmoittamaan isosta ökkömönkiäisestä joka möllötti verhojen taipeissa.

Oltiin jo edellisenä päivänä sovittu Päivin ja Jakon kanssa, että sunnuntaina Belur Mathiin (6km Kalkutan ulkopuolella, Ramakrishnan "temppeli") ja Dakshineshwariin (8km Kalkutan ulkopuolella, Rani Rashmonin perustama temppeli Kalille jossa Ramakrishna toimi pappina kun kukaan muu ei sinne suostunut menemään. Rani Rashmoni oli alhaisesta kastista). Päivi ja Jako oli tilannut ilmastoidun auton hotellilta, joka tuli hakemaan minut klo.7.45. Ihanaa oli istahtaa ilmastoituun autooon tällaisella helteellä. Sitten menimme hakemaan Päivin ja Jakon hotellilta ja suunnattiin Belur Mathiin. Melkein tunti meni matkaan, mutta ilmastoidussa autossa se ei tunnu pahalta. Kun päästiin määränpäähän, iski todellisuus vasten kasvoja ja hiki alkoi virrata vuolaana selkää pitkin. Hyvä puoli tässä on se, että paikalliset hikolee yhtä paljon. Belur Math oli aivan upea paikka Hooghly-joen (yksi Gangesin haaroista) varrella.


Sieltä sitten suuntasimme veneellä Dakshineshwariin






Siellä oli paljon enemmän ihmisiä kun Belur Mathissa. Heti kun päästiin maihin, vanha nainen päätti siunata minut ja Päivin ja sitten lähdimme kävelemään Kalin temppeliä kohti. Kengät jouduttiin ottamaan pois ennen kuin pääsimme edes temppelialueelle. Ja nyt on pakko mainita, että kun aurinko alkaa porottamaan klo.6 niin maa on aika kuuma jo klo.10. Ei ollut mitenkään miellyttävää yrittää päästä temppelialueella olevalle matolle, emmekä me olleet ainoita jotka kärsivät. Visiitti itse temppelissä oli erittäin nopeaa. Näimme pienen vilauksen Kalista tai Kalin profiilista. Kali oli ympäröity portein ja portin sisäpuolella oli miehiä jotka sitten siunasivat vierailla olevat kukat. Meillä ei tietenkään ollut mitään mukana joten annoimme raha ja vastineeksi saimme perinteisen Bengoli-herkun ja sitten käteenti annettiin kaunis lootus.
Päätimme myös piipahtaa yhdessä Shivan temppelissä. Siinä ei ollut kauheesti ihmettelemistä. Pieni koppi jonka kesekllä oli vesilähde ja kolmipäinen käärme. Kun on nähnyt yhden Shivan temppelin on nähnyt loput 11 temppeliä. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi ja päätimme lähteä. Kuski oli odottamassa Dakshineshwarissa. Matka kotiin oli pitkä, mutta edelleen ilmastoidussa autossa on aina hyvä istua.

Kun päästin kotiin kävin kysymässä, että jokos ökkömönkiäinen on hoidettu. Vastaus oli hyvin lyhyt, "kun menimme huoneeseen emme nähneet siellä mitään, mutta käy tarkistamassa ja tule sanomaan jos se on vielä siellä" . Menin huoneeseeni, otin sanomalehden ja yritin sillä sörkkiä verhoja. Ökkömönkiäinen imestyi uudelleen verhojen kätköistä ja minä hyppäsin useamman metrin pois verhojen luota ja karkasin takaisin respaan. Hymy kasvoilla ja tärisevin käsin pidin avaimiani ja sanoin, että siellä se vielä on. He tekivät puhelun ja hetken päästä paikalle ilmestyi yksi siivoojista (my hero) joka sitten tuli katsomaan missä ökkömönkiäinen on. Ei kestänyt montaa minuuttia kun hän sitten lätkäisi ötökän hengiltä. Kysyin häneltä mikä ötökkä se mahtoi olla ja hän vastasi Bengoliksi takaisin, että ötökkä on myrkyllinen ja aiheuttaa kovan päänsäryn jos ötökkä pääsee pistämään (en toki ymmärrä Bengolia, mutta eleistä sain kaiken tämän selville). Hän sitten lisäsi, että kolmesta pistosta menee tajuttomaksi. Tämä ei tietenkään helpottanut oloani ja sydän hakkasi vielä kovempaa vaikka ökkömönkiäinen oli listitty. Tämä ötökkä on kuitenkin viettänyt aikansa verhoissa joita minä olen vedellyt edes takaisin. Kyttäilin koko illan verhoja josko sieltä löytyisi lisää yllätyksiä. Ei ole helppoa olla maassa jossa ökkömönkiäiset ovat 3 kertaa isompia suomalaisiin verrattuna.

Viikko lyhyesti ja ytimmekkäästi?

Tunnen olevani rikkinäinen levy joka toistaa itseään loputtomiin. Vamraan kaikilla meillä on sama tunne. Joka kerta saa sanoa samat asiat uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaa... Olettamus on, että toinen oppii kun pari kertaa on jotain sanonut ja näyttänyt samaan aikaan. Täällä ei voi olettaa mitään eikä kannata olettaa. Mitään ei tapahdu ellei itse tee. Kukaan ei kuule ellei korota ääntä. Kukaan ei näe ellei itse osoita.
Turhautuneisuus vaan kasvaa nyt kun Proffa on Englannissa. Mitään ei tapahdu. Joka aamu aikaisin töihin odottelemaan. Odottelemaan mitä? Ei mitään, koska mitään ei tapahdu. Kun kissa on poissa hiiret hyppii pöydällä.

Vaikka ihmiset täällä on turhauttavia on heissä myös paljon hyviäkin puolia. Leikkuriporukka on jostain syystä pyrähtänyt eloon.

Voin ainakin olla ylpeä omista pojista, jotka haluavat oppia ja ovat innoissaan uusista asioista.

Jotain on sentään opittu ilman rikkinäistä levyä.

Nyt takaisin odottelemaan ei mitään ja suunnittelemaan.

Lauantai vapaa... sunnuntai vapaa?

Kaksi peräkkäistä päivää vapaata. Uskomatonta. No niin on. Sitä ei nimittäin koskaan tule tapahtumaan. lauantai oli onneksi vapaa, mutta sunnuntaina jouduttiin sitten töihin. Otettiin sitten ihan vallan biopsia. Kaikki tämä kun omaiset halusivat, että se tehdään. Oltaisiin jouduttu tekemään se jo lauantaina mutta omaiset eivät silloin tienneet mitä he haluavat tehdä. Aivan älytöntä edelleen tämä touhu. Kun päästiin sairaalaan vastassa oli pimeä lekkuri. Sähköt oli pois. Ilmastointi ei toiminut. Ovet lukossa. 2 hoitajaa oli "päivystämässä". Siis 2 hoitajaa pimeässä ilman ilmastointia ja salien ovet lukossa. Tästä se homma etenee. Tai niin sitä ainakin luulee. Saatiin sali sentään valmiiksi ennen kun potilas tuli sisälle. Tehtiin kaikki meidän tavalla! Leikkauksen jälkeen haluttiin viedä potilas CT:hen. Sehän ei tietenkään ollut yksinkertaista. Siellä ei tietenkään ollut henkilökuntaa, joten heidät soitettiin kotoa sairaalaan. Happisäiliöt pihisi tyhjyyttä ja ventilaattori ei toiminut kun paineilmaa ei ollut (joku fiksu ihminen oli kytkenyt sen pois päältä). Mikään ei siis toiminut, eikä mikään sujunut ongelmitta. Joku tässä on, että asiat ei vaan mene näille ihmisille perille. En tiedä johtuuko kaikki tämä siitä, että he EIVÄT OSAA ENGLANTIA. Olettamus oli, että täällä olisi ollut edes jonkun verran kielitaitoisia ihmisiä, mutta ei. Minullekin yksi instruhoitaja puhuu osittain Bengoliksi ja siitä sitten pitää selvittää, että mitä hän haluaa.

Elämän pieniä iloja: vettä tulee kun saavista, salamat valaisee taivaan ja ukkonen jyrisee niin, että lattia värisee jalkojen alla.

Näin meillä vietetään vapaapäivät.