Kotiin...

Lähtö on erittäin lähellä. Enää 2 päivää. Huomenna olisi ehkä mahdollisesti varmaan acusticus. Mutta sitähän ei pysty vielä varmaksi sanomaan onko se vai ei. Eli ehkämahdollisestivarmaaneivoitietää-leikkaus. Jos huomenna ei operoida niin me pidetään Päivin kanssa läksiäiset sairaalan 9. kerroksessa. Kakkua, paikallisia herkkuja, chaita ja kaikkea mitä muuta voidaan keksiä ja mitä ihmiset mahdollisesti syö. Jos on leikkaus niin me pidetään sama homma lekureiden kansliassa.
Käväsin leikkurissa juttelemassa Manjun kanssa. Manju sano, että hänellä tulee ikävä. Turhaan tässä valehtelemaan. Ikävä tulee kaikkia joiden kanssa on tehny hommia. Jotain hyvää tässäkin paikassa on.

Ikävä.

Rehellisyys.

Vaikeeta sanoa, että kyllä tämä tästä. Täällä sitä ei nimittäin tiedä. Tuntuu tosiaan siltä, että kaikki romahtaa tai on hiuksen varassa. Kaikki on lähdössä. Kukaan ei halua työskennellä paikassa missä mikään ei toimi, mitään ei saada, henkilökunta ei osaa mitään. Leikkuriin olen suhteellisen tyytyväinen, vaikka paljon vielä jää tekemättä. Mutta ongelmat eivät kuitenkaan siihen lopu. Vaikka siellä osataan jotenkin toimia järkevästi ja vaikka on väännetty protokollat kaikesta mahdollisesta (sain edes jotain valmiiksi viimeviikolla), silti mikään ei toimi. Tuntuu pahalta lähteä. Ammatillisessa mielessä vai henk.koht. mutta pahalta tuntuu.

Korttitalo

Olipa kerran Patakunkku, joka oli yksi kulma kortti korttitalossa. Korttitalossa Patakunkku oli saanut muut kortit suostumaan toiseen kerrokseen. Kaikki näytti menevän hyvin ja Patakunkku jopa pyysi toisesta korttipakasta lisää apua. Toisesta korttipakasta tuli 4 korttia apuun rakentamaan kolmatta kerrosta. Kun kortit pääsi omille paikoilleen, Patakunkku ei huomasi, että osa korteista luhistui keskeltä. Eivät enää jaksaneet. Patakunkku yritti kannatella toista ja kolmatta kerrosta. Toisesta kerroksesta alkoi kortit luhistumaan. Kolmannessa kerroksessa 4 korttia yritti parhaansa saada toisen kerroksen takaisin, mutta turhaan. Toisesta kerroksesta oli jo aika monta korttia luhistunut. Yksi kortti vielä tuli apuun mutta ei siitäkään ollut kauheesti hyötyä kun Patakunkku ei tykännyt uuden kortin tavasta toimia. Muut Patakunkun kortit alkoi käydä kärsimättömäksi eivätkä tykänneet viidestä uudesta kortista. Kaikki mitä viisi korttia yritti saada aikaan Patakunkku tyrmäsi ja halusi kaiken uusiksi. Viisi kortti alkoi pikkuhiljaa luopumaan ajatuksesta saada neljättä kerrosta valmiiksi. Patakunkku ei ollu tyytyväinen mihinkään. Korttitalo alkoi luhistumaan kortti kerrallaan.

Mielivaltasta...

Ihan käsittämätöntä. Jostain kumman syystä nyt kaikki muutos on pahasta. Kaikki mitä yritetään saada aikaan on huono idea ja jonkun (lue. Proffa) on pakko protestoida. Mielivaltasia päätöksiä tehdään ja sitten oletetaan, että kaikki on hyvin ja kaikki toimii! Nyt kun on lähdössä niin korttilinna kaatuu päälle...

Muutoksia...

Sitä ei oikein itse enää huomaa mitä kaikkea on tapahtunut sairaalassa. Muutoksia on tapahtunut oikein urakalla. Uuden toimarin johdosta asiat on pikkuhiljaa alkanut rullaamaan ja ongelmia tulee aina vähemmän ja vähemmän. Leikkurissa ollaan myös alettu toimimaan. Manju on ottanut ihan uuden asenteen, pojat oppii, ongelmatytöistä yksi on lähtenyt ja toinen ei enää aiheuta pään vaivaa kun ei saa tukea mistään. Eilen tuli outo olo kun kävin katsomassa miten leikkurissa pärjätään ja huomasin, että siellä asiat meni suhteellisen hyvin (lukuun ottamatta varsinaista leikkausta joka ei kuitenkaan mennyt parhaalla mahdollisella tavalla. Jees-mies aka Dr. Bishnu oli asialla). Sali oli järjestyksessä. Kukaan ei juossut päättömänä sinne ja tänne. Asiat jollain tavalla toimi, vaikka en itse en ollut salissa koko päivää. Toivottavasti hommmat jatkuu samalla tavalla kolmen viikon päästä.

Ajatuksia

Mitään ei kannata koskaan myöntää. Ei varsinkaan sitä jos haluaa jäädä ja jos tuntee olonsa kotoisaksi. Mitään en myönnä.
Viimesiä tosiaan viedään. Viimeiset ärhentelyt ja viimeiset turhautumiset. Olen aikaa sitten siirtänyt kaiken vastuun Manjulle. Olen sanonut hänelle, että hänen tulee jatkaa mitä ollaan yhdessä aloitettu. Yhteistyö on ihananaa silloin kun se toimii. Viikoja on mennyt ja päätä on hakattu seinään jo niin paljon, että mikään ei tunnu enää missään. Viimeviikolla päästiin pois Kolkatasta. Pääsi hengähtämään. Kuitenkin oli koti-ikävä, ei niinkään suomeen vaan takaisin Kolkataan. Pelottavaa. En halua, että tämä loppuu. En halua ajatella koko asiaa. Toki osa minusta haluaa takaisin kotiin, takaisin järjestykseen, takaisin loogisuuteen, takaisin paikkaan missä kaikki toimii ongelmitta. Osa minusta kuitenkin haluaa jäädä kaaokseen, epäjärjestykseen, paikkaan missä mikään ei ole yksinkertaista. En usko, että pystyisin työskentelemään tässä ympäristössä ilman että tulisin hulluksi, mutta hetkeksi voisi kuitenkin jäädä. Vaikka kuukausi lisää tai kaksi.